Surun kohtaaminen on sydänlähtöinen taito

Surun kohtaaminen on sydänlähtöinen taito

Suru on luonnollinen seuraus tilanteista, joissa menetämme jotakin itsellemme rakasta ja tärkeää 💔. Se on moniulotteinen tunne, joka voi samaan aikaan pitää sisällään paitsi raastavaa kipua ja ikävää myös helpotusta, lämpöä ja kasvun mahdollisuuksia. Suru on henkilökohtainen kokemus, jonka jokainen meistä kohtaa aina omalla tavallaan – surun aiheuttajasta riippumatta.

(Työ)arjessa suru on väistämättä monesti läsnä. Saattaa olla, että joku työyhteisöstä on menettänyt läheisensä tai sairastunut itse vakavasti. Joku toinen taas saattaa surra itselleen tärkeän ihmissuhteen päättymistä tai työpaikkansa menettämistä. Syitä pinnan alla piileksivään suruun lienee yhtä paljon kuin meitä ihmisiäkin.

Minusta tuntuu, että tämän hetken epävakaa (työ)elämä on täynnä vaiettua surua. Ja siksi minua askarruttaa, miksi surusta puhuminen ja surevan ihmisen kohtaaminen edelleen koetaan (työ)arjessa niin hankalaksi.

  • Onko syynä se, että tunnemme olomme surun äärellä niin neuvottomiksi, että on helpointa ohittaa koko asia?
  • Vai suojaammeko välttelemällä itseämme siltä tosiasialta, että kukaan meistä ei ole surulta suojassa?
  • Vai eikö meillä vain ole hallussamme sellaisia kohtaamisen taitoja, joita surun ja surevan kanssa vuorovaikutuksessa oleminen vaatii?

Tosiasia on, että voimakas suru vaikuttaa ihmiseen kokonaisvaltaisesti.

Se ikään kuin läpileikkaa ihmisen niin, että hänen psyykkinen ja fyysinen toimintakykynsä saattaa väliaikaisesti heikentyä huomattavasti. Joten on hyvä, jos surun kohdatessamme saamme riittävästi aikaa ja tilaa sisäistää tapahtuneen.

Suru ei kuitenkaan ole sairaus, eikä se tartu ihmiseltä toiselle. Sen sijaan läheisen kuolema, muutosneuvottelut tai ero läheisestä ihmisestä ovat kaikki elämäntapahtumia, joiden kanssa jokainen meistä voi joutua vastakkain ihan milloin tahansa. Ja joista huolimatta elämän on jatkuttava – töissäkin. Joten olisiko korkea aika huolehtia siitä, että jokaisella meistä olisi riittävät eväät kohdata suru myös työpaikalla, surevan toiveita ja tahtoa kuunnellen? Niin, ettei kukaan jäisi töissäkään surunsa kanssa yksin ja ilman tarvitsemaansa (työ)yhteisön tukea.

Jaa postaus

Lue seuraavaksi

Itsetuntemus kannattelee johtajaa kriiseissä

Uhkakuvien kyllästämä (työ)elämä vaatii paljon meiltä kaikilta. Perusturvallisuutta järkyttävät tapahtumat seuraavat toinen toistaan, eikä mikään vaikuta olevan niin varmaa kuin epävarmuus. Tästä

Suru on luonnollinen seuraus tilanteista, joissa menetämme jotakin itsellemme rakasta ja tärkeää 💔. Se on moniulotteinen tunne, joka voi samaan aikaan pitää sisällään paitsi raastavaa kipua ja ikävää myös helpotusta, lämpöä ja kasvun mahdollisuuksia. Suru on henkilökohtainen kokemus, jonka jokainen meistä kohtaa aina omalla tavallaan – surun aiheuttajasta riippumatta.

(Työ)arjessa suru on väistämättä monesti läsnä. Saattaa olla, että joku työyhteisöstä on menettänyt läheisensä tai sairastunut itse vakavasti. Joku toinen taas saattaa surra itselleen tärkeän ihmissuhteen päättymistä tai työpaikkansa menettämistä. Syitä pinnan alla piileksivään suruun lienee yhtä paljon kuin meitä ihmisiäkin. Minusta tuntuu, että tämän hetken epävakaa (työ)elämä on täynnä vaiettua surua. Ja siksi minua askarruttaa, miksi surusta puhuminen ja surevan ihmisen kohtaaminen edelleen koetaan (työ)arjessa niin hankalaksi.

  • Onko syynä se, että tunnemme olomme surun äärellä niin neuvottomiksi, että on helpointa ohittaa koko asia?
  • Vai suojaammeko välttelemällä itseämme siltä tosiasialta, että kukaan meistä ei ole surulta suojassa?
  • Vai eikö meillä vain ole hallussamme sellaisia kohtaamisen taitoja, joita surun ja surevan kanssa vuorovaikutuksessa oleminen vaatii?

Tosiasia on, että voimakas suru vaikuttaa ihmiseen kokonaisvaltaisesti. Se ikään kuin läpileikkaa ihmisen niin, että hänen psyykkinen ja fyysinen toimintakykynsä saattaa väliaikaisesti heikentyä huomattavasti. Joten on hyvä, jos surun kohdatessamme saamme riittävästi aikaa ja tilaa sisäistää tapahtuneen.

Suru ei kuitenkaan ole sairaus, eikä se tartu ihmiseltä toiselle. Sen sijaan läheisen kuolema, muutosneuvottelut tai ero läheisestä ihmisestä ovat kaikki elämäntapahtumia, joiden kanssa jokainen meistä voi joutua vastakkain ihan milloin tahansa. Ja joista huolimatta elämän on jatkuttava – töissäkin. Joten olisiko korkea aika huolehtia siitä, että jokaisella meistä olisi riittävät eväät kohdata suru myös työpaikalla, surevan toiveita ja tahtoa kuunnellen? Niin, ettei kukaan jäisi töissäkään surunsa kanssa yksin ja ilman tarvitsemaansa (työ)yhteisön tukea.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Itsemyötätunto-opas

Tietojen lisäämisen jälkeen opas saapuu sähköpostiisi.

Ota yhteyttä!

info@secondself.fi | +358 400 782 737