Olen viime aikoina pohtinut paljon sitä, onko uupumuksesta tullut ”uusi normaali” (työ)elämässä. Ja niin taitaa tehdä moni muukin, koska silmiini on osunut useampia keskusteluja, joissa mietiskellään tätä samaista asiaa. En siis ole yksin ajatusteni kanssa.
Tutkimustiedon ja erilaisten asiantuntijalausuntojen lisäksi omien mietteitteni taustalla vaikuttaa vahvasti myös (työ)arjesta reppuuni kertynyt empiria. Käymieni mielen hyvinvointia tukevien keskustelujen ja -taitovalmennusten pääasialliseksi aiheeksi on nimittäin kerta toisensa jälkeen noussut yksi ja sama asia eli se, miten väsyneitä monet meistä alkavat olla – toki jokainen omalla tavallaan.
Uupumisen syitä ja seurauksia on yhtä monta kuin on ihmistäkin, joten niiden suoraviivainen yleistäminen on hankalaa. Mutta mahtuu joukkoon silti yhteisiäkin nimittäjiä, joista pitkään jatkunut pandemia tuskin on niitä pienimpiä. Lisäksi poikkeusaika näyttää – oman uuvuttavuutensa ohella – tehneen monessa organisaatiossa näkyväksi myös sellaisia ilmiöitä, jotka muuten olisivat saattaneet jäädä jopa huomiotta.
Johtamisongelmat, epäselvät ja epärealistiset tavoitteet, työn epätasainen jakautuminen, haasteet yhteistyön toteuttamisessa sekä epätasa-arvon kokemukset ovat joitakin esimerkkejä näistä osin piilossa lymyilleistä kipupisteistä. Ja kun nämä sitten yhdistetään etä- ja hybridiajan mukanaan tuomiin ”lisähaasteisiin”, niin kuorma alkaa monen kohdalla olla aikamoinen.
Ei siis ole mikään ihme, että uuvuttaa.
Pyöriteltyäni asiaa mielessäni tulin siihen tulokseen, että ehkä uupumus itsessään ei ole (työ)elämän ”uusi normaali”. Sen sijaan vääristynyt suhtautuminen siihen vaikuttaa sitä olevan. Ajattelen näin siksi, että ihmiskeskeisestä puheesta huolimatta monen organisaation arjessa ohitetaan kovin kevyesti se tosiasia, että ihminen ei ole kone. Sen sijaan uupumisesta tehdään silmiä räpäyttämättä yksilön ongelma samalla, kun sitä ennaltaehkäisevät ja jaksamista ylläpitävät rakenteet ja toimintamallit on heitetty romukoppaan.
Systeemistä ongelmaa ei kuitenkaan voi ratkaista pelkästään yksilöä osoittamalla. Koska kukaan ei loputtomasti jaksa ilman tukea (ei edes esihenkilöt ja johtajat), vaikka joku voi muuta väittääkin. Joten pisteet pandemialle siitä, että se on pakottanut meidät puhumaan myös näistä asioista painavammilla äänenpainoilla kuin koskaan aikaisemmin.
Pelkkä puhe ei tietenkään riitä, vaan asioille täytyy myös tehdä jotakin. Ja tämä on se asia, jonka suhteen en vielä haluaisi heittää kirvestä kaivoon. Koska jokaisella pilvellä on myös se kultareunuksensa, kun sitä katsoo sopivasta kulmasta. Vaikka se vähän väkinäiseltä ensin tuntuukin.
Itse löysin tuon kultareunuksen, kun lähestyin tilannetta myönteisen muutoksen mahdollistajana. Sillä kun jokin tulee näkyväksi, se saa samalla uuden olomuodon. Sellaisen, mikä parhaimmillaan altistaa ongelman paitsi sen syvällisemmälle tutkimiselle, myös yhteisten ratkaisujen etsimiselle.
Joten olisiko meidän aika tunnustaa tosiasiat ja lyödä viisaat päämme yhteen? Tarttua toimeen ja huolehtia asiasta kahdesta suunnasta:
- panostamalla yksilö- ja tiimitasolla mielen joustavuutta lisäävien ja uupumista ennaltaehkäisevien taitojen ja toimintatapojen kehittämiseen
- investoimalla organisaatiotasolla niiden rakenteiden ja toimintamallien yhteiskehittämiseen, jotka aidosti tukevat kaikkien osapuolten jaksamista ja mielen hyvinvointia myös heikoilla hetkillä
Itse työskentelen asiakkaitteni kanssa molemmilla tasoilla ja hihkun ilosta aina, kun näen asioiden liikahtavan pienenkin askeleen eteenpäin. Sillä vaikka muutos ei tapahdu hetkessä, jokainen oivallus ja kokeilu vie sitä eteenpäin. Sydän ja ihminen edellä.
