Mille sinusta kuulostaa toimintamalli, jossa mielen hyvinvoinnista huolehtiminen, organisaation kehittäminen ja johtajuuskäyttäytymiseen satsaaminen löytyvät kaikki samasta paketista?
Minusta se kuulostaa ihan huippuhyvälle, koska silloin ihmisyys, mielen hyvinvointi ja ihmisten työssä jaksaminen nousevat samalle agendalle muiden, strategisesti tärkeiden asioiden kanssa. Lisäksi tuollainen toimintamalli tukee ajatusta, jonka mukaan työssä uupuminen on myös systeeminen probleema – pelkän yksilön henkilökohtaisen ongelman sijaan. Ja jonka ennaltaehkäiseminen ja hoitaminen vaatii koko organisaatiolta paitsi jatkuvaa hereillä oloa, myös valmiutta tehdä tarvittaessa suuriakin korjausliikkeitä.
Omassa työssäni olen törmännyt tällaisen toimintamallin tarpeeseen ihan konkreettisesti kahdesta suunnasta. Työnohjauksen, coachauksen ja lyhytterapeuttisen työskentelyn lomassa nimittäin nousevat lähes poikkeuksetta esiin myös nuo muut mainitsemani kehittämistarpeet. Organisaatioita muotoillessani ja valmentaessani taas törmään kerta toisensa jälkeen tilanteeseen, jossa ihmiset kaipaavat muiden kehittämistoimien rinnalle tukea ihan vaan (työ)arjessa selviytymiseensä. Jo ennen niiden isompien ongelmien ilmaantumista, joiden ratkominen on sitten monta kertaa haasteiden ennaltaehkäisemistä työläämpää, pitkäkestoisempaa ja kalliimpaa puuhaa.
Kaiken kaikkiaan silmiini on eri tahoilla liikkuessani osunut useita sellaisia tapahtumasarjoja, joilla on ollut valtavasti miinusmerkkistä vaikutusta paitsi mielen hyvinvoinnin, myös toiminnan sujuvuuden (ja tuottavuuden) kannalta. Siis sellaisia ”rationaalisia ratkaisuja”, jotka ovat luonteeltaan varsin lyhytnäköisiä ja reaktiivisia. Konkreettisia esimerkkejä tällaisista suunnanmuutoksista ovat tilanteet, joissa:
- luovutaan johtajuudesta ja heitetään kaikki vastuu selviytymistä tukevasta päätöksenteosta ihmisille itselleen
- toisaalta lakataan luottamasta ihmisiin ja heidän kykyynsä ottaa vastuu omasta toiminnastaan
- lopetetaan viestiminen ja asioista keskusteleminen, koska sitä mistä ei puhuta, ei ole olemassa (varsinkaan hankalia asioita)
- tarkkaillaan yksittäisten ihmisten päivittäistä aikaansaamista kokonaisuuden pitkäjänteisen tarkastelemisen sijaan
- ei jaeta tietoa siitä, missä yhdessä ollaan ja missä mennään
- jätetään huolehtimatta siitä, että rakenteet tukevat perustehtävää ja ihmisten hyvinvointia
Inhimillisesti ottaen tämä kaikki on kovin ymmärrettävää, koska jo pelkkä pandemia on ajanut ihmiset niin syvälle ”taistele ja pakene -tilaan”, että kauas katsomisesta on tullut melkein mahdotonta. Samaan aikaan se on kuitenkin myös aivan valtava sääli, koska nyt jos koskaan meidän olisi pystyttävä hoitamaan asioita katse pitkälle horisonttiin suunnattuna. Eli toisin sanoen kyettävä tekemään päätöksiä ja investoimaan asioihin, jotka pitävät ihmiset (ja organisaatiot) työ- ja toimintakykyisinä paitsi nyt, myös tulevaisuudessa.
Tohdin sanoa näin, koska olen saanut olla todistamassa myös toisenlaisia tarinoita. Sellaisia, joissa katse on kaikesta huolimatta kohdistettu yksityiskohtien ohella myös kokonaisuuteen. Ja joissa on kovista ajoista huolimatta rohjettu toimia ihmiset edellä, jatkuvasti keskustellen ja asioista sekä toimintatavoista yhdessä sopien. Uskallettu kysyä, mitä ihmiset todella tarvitsevat ja tehty muutoksia sen mukaisesti.
Henkilökohtaisella tasolla nämä yhteistyöt ovat olleet arvokkaita kokemuksia siksi, että vihdoinkin aika on ollut kypsä myös koko oman osaamisen hyödyntämiselle. Sille, että yhdessä oppimisen ohella olen voinut samaan aikaan tukea mielen hyvinvointia, valmentaa sitä ylläpitäviä taitoja ja auttaa muotoilemaan koko ympäröivää systeemiä. Ja hyvä niin, koska uskon että mielen hyvinvointia ja koko toimintaa tukeva muutos voi olla kestävä vain näin toimimalla.
Koska silloin, kun asioita lähestytään kokonaisvaltaisesti, konteksti ja kokonaisuuden kaikki osatekijät huomioiden, lopputuloksesta voi myös mielen hyvinvoinnin näkökulmasta tulla enemmän kuin osiensa summa.
